Minulla on nyt joku vakavahko ergonomiaongelma, jonka arvelen liittyvän jotenkin tähän sohvaan, jolla makaan tai istun, lähinnä jotain siitä välistä. Niska nimittäin jumittaa ihan tolkuttomasti, harva se päivä, ja kaikki hierojat ja fysioterapeutit ovat vain ansaituilla lomillaan, joten minä ansaitsen kärsimyksen.

Olen katsonut jo kuusi niistä seitsemästä leffasta sekä yhden ostetun dvd:n. En vieläkään ole ihmisenä yhtään parempi, ainoastaan niskakipuisempi.

Päivällä ajattelin fiksusti paeta niskakipua menemällä nukkumaan. Lopputulos oli se, että heräsin tuskanhiessä unesta, jossa olin vihdoin saanut Jarin jonkin ihmeen kautta takaisin, ja siinä me pohdimme unessa vierekkäin, miten tästä nyt jatketaan. En tajua, miten voin vieläkin olla alitajuisesti niin äärettömän rakastunut.

Olen yrittänyt opetella käyttämään tuota uutta puhelintani. Sen verran olen nyt päässyt perille, että tiedän sen olevan varsin epäkätevä tekstiviestien kirjoittamiseen, mutta kenellepä minä niitä kirjoittelisinkaan. Muutenkin se on tosi omituisen littana läpyskä. Sain kuitenkin auttavasti ratkaistua sen taskulamppuongelman: kännykästäni voi säätää, kauanko näytön taustavalo on viimeisen näpäytyksen jälkeen päällä, enimmillään kymmenen minuuttia. Taustavalo itse asiassa juuri ja juuri riittää lukemiseen, akkua se tosin taitaa viedä.

Sain sen feissarin yhteystiedot ja sain sanottua, että en olisi oikeastaan halunnut liittyä vaan tein sen paniikissa. Kyllä ne varmaan sieltä vielä soittavat, mutta oli silti helpottavaa saada tuo sanottua.

Itse asiassa vaikka tämä oleminen ja eläminen on ollut muutaman päivän ajan taas aika epäkiintoisaa makoilua, mitä nyt eilen tein tosi hyvän puntin ja tulin siitä tyytyväiseksi, niin olen kyllä jollain sielun tasolla voinut nyt hivenen paremmin. Lähinnä huomaan sen siitä, että pystyn välillä olemaan tyytyväinen peilikuvaani. Vaikka siellä onkin liikaa ihraa ja liian vähän silmiä, olen silti välillä ollut ihan kohtalaisen itsevarma. No, kai se ohi menee.