Tajusin taas asioita, jotka kyllä olen tajunnut jo kauan sitten. En ole päässyt Jarista yli, enkä ilmeisesti koskaan pääsekään.
Olen tavallaan ihmetellyt, miksi kesäiset häähumut eivät yhtään
innosta. En voi lainkaan kuvitella itseäni alttarille Mikon kanssa.
Noin keskimäärin olen ollut ja olen yhä sitä mieltä, ettei koko
avioliittoinstituutiossa ole mitään järkeä, mutta ehkä
romantiikannälkäisen puoleni pitäisi edes yrittää tapella realismia
vastaan. Ajatus vuokra-asunnosta johonkin muuhun muuttamisesta tuntuu
kammottavalta. Koko elämääni leimaa vain suuri miinusmerkkisyys.
En muista, kirjoitinko siitä, kun löysin Jarin vanhan kirjeen. Tai ei
se ollut kirje vaan sellainen paperi, jossa Jari kirjallisesti esitti
kolme syytä, miksi meidän täytyy pysyä yhdessä. Ensimmäinen oli se,
että hän rakastaa minua.
Miten vähän rakkaudellakin lopulta on arvoa. Yksipuolisella rakkaudella
ei tee yhtään mitään. Vaikka kuinka vakuuttaisin Jarille nyt, että en
koskaan voi rakastaa ketään niin kuin häntä kaiken aikaa, se ei toisi
häntä takaisin.
Kuitenkaan en voi päästä yli, koska Jari elää. Teoriassa niin kauan on
mahdollista, että kohtalo muuttaisi mieltään ja tekisi minusta
onnellisen. Leikin tuossa äsken hetken ajatuksella siitä, että kaikki
olisi toisin. Näin elämäni niin erilaisena. Hääpuku, omakotitalo, ehkä
jopa uinnista luopuminen. Kaikki se, millä yritän nyt pitää kiinni
elämästä, tuntuu tarpeettomalta siinä mielikuvassa, jossa Jari olisi
läsnä.
Muistan jokunen aika sitten kovasti pohtineeni, pitäisikö soittaa
Jarille. En tiedä, mitä sillä aina luulen saavuttavani, mutta jotenkin
se tuntuu äärimmäisen voimakkaalta ja hyvältä ratkaisulta, jota en
kuitenkaan pysty tekemään. Järjellä tiedän, ettei siitä tule mitään.
Toisaalta, miksi järjen pitää olla sama asia kuin pessimismi? Miksi
järjeksi määritellään sellainen ajattelu, jonka mukaan kaksi
vuosikaudet toisiaan rakastanutta ihmistä ei enää voisi törmätä
toisiinsa ja löytää sitä jotain? Miksi Jari ei pystyisi rakastamaan
minua nyt, kun hän on siihen ennenkin pystynyt?
Mietin tätä kaikkea ajellessani yksin kämpille. Aloin itkeä auton
ratissa. Kaikki tämä on niin väärin Mikkoa kohtaan. Vain hetki aiemmin
olimme Mikon kanssa kaupassa, ja meillä oli sekunnin murto-osan kestävä
hyvä hetki. Vilkaisimme toisiamme ja vaihdoimme pikaisen suukon. Jokin
kuitenkin liikahti sisälläni.
Mietin sitäkin, jos menisin taas jonkun psykiatrin juttusille. Tässä ei
ole mitään järkeä, tai sitten järkeä nimenomaan on liikaa. Tuska päätyy
aina samaan pisteeseen, jolla on myös nimi. Jari. Aija ja Jari. Jari ja
Aija. Romahtaneet unelmat. Täydellisyys.
keskiviikko, 13. heinäkuu 2005