Tajusin taas asioita, jotka kyllä olen tajunnut jo kauan sitten. En ole päässyt Jarista yli, enkä ilmeisesti koskaan pääsekään.

Olen tavallaan ihmetellyt, miksi kesäiset häähumut eivät yhtään innosta. En voi lainkaan kuvitella itseäni alttarille Mikon kanssa. Noin keskimäärin olen ollut ja olen yhä sitä mieltä, ettei koko avioliittoinstituutiossa ole mitään järkeä, mutta ehkä romantiikannälkäisen puoleni pitäisi edes yrittää tapella realismia vastaan. Ajatus vuokra-asunnosta johonkin muuhun muuttamisesta tuntuu kammottavalta. Koko elämääni leimaa vain suuri miinusmerkkisyys.

En muista, kirjoitinko siitä, kun löysin Jarin vanhan kirjeen. Tai ei se ollut kirje vaan sellainen paperi, jossa Jari kirjallisesti esitti kolme syytä, miksi meidän täytyy pysyä yhdessä. Ensimmäinen oli se, että hän rakastaa minua.

Miten vähän rakkaudellakin lopulta on arvoa. Yksipuolisella rakkaudella ei tee yhtään mitään. Vaikka kuinka vakuuttaisin Jarille nyt, että en koskaan voi rakastaa ketään niin kuin häntä kaiken aikaa, se ei toisi häntä takaisin.

Kuitenkaan en voi päästä yli, koska Jari elää. Teoriassa niin kauan on mahdollista, että kohtalo muuttaisi mieltään ja tekisi minusta onnellisen. Leikin tuossa äsken hetken ajatuksella siitä, että kaikki olisi toisin. Näin elämäni niin erilaisena. Hääpuku, omakotitalo, ehkä jopa uinnista luopuminen. Kaikki se, millä yritän nyt pitää kiinni elämästä, tuntuu tarpeettomalta siinä mielikuvassa, jossa Jari olisi läsnä.

Muistan jokunen aika sitten kovasti pohtineeni, pitäisikö soittaa Jarille. En tiedä, mitä sillä aina luulen saavuttavani, mutta jotenkin se tuntuu äärimmäisen voimakkaalta ja hyvältä ratkaisulta, jota en kuitenkaan pysty tekemään. Järjellä tiedän, ettei siitä tule mitään. Toisaalta, miksi järjen pitää olla sama asia kuin pessimismi? Miksi järjeksi määritellään sellainen ajattelu, jonka mukaan kaksi vuosikaudet toisiaan rakastanutta ihmistä ei enää voisi törmätä toisiinsa ja löytää sitä jotain? Miksi Jari ei pystyisi rakastamaan minua nyt, kun hän on siihen ennenkin pystynyt?

Mietin tätä kaikkea ajellessani yksin kämpille. Aloin itkeä auton ratissa. Kaikki tämä on niin väärin Mikkoa kohtaan. Vain hetki aiemmin olimme Mikon kanssa kaupassa, ja meillä oli sekunnin murto-osan kestävä hyvä hetki. Vilkaisimme toisiamme ja vaihdoimme pikaisen suukon. Jokin kuitenkin liikahti sisälläni.

Mietin sitäkin, jos menisin taas jonkun psykiatrin juttusille. Tässä ei ole mitään järkeä, tai sitten järkeä nimenomaan on liikaa. Tuska päätyy aina samaan pisteeseen, jolla on myös nimi. Jari. Aija ja Jari. Jari ja Aija. Romahtaneet unelmat. Täydellisyys.