On ihan paranoidi olo. Olen ihan varma, että meillä on seurassa salaliitto - tai ainakin muutamalla ihmisellä on.

Raivostuttaa, kun joka toinen ihminen tuntuu kaksinaamaiselta. En luota taas keneenkään. Inhottaa, kun pitää yrittää tulla ihmisten kanssa toimeen, jotta pääsee tekemään mielenkiintoisia juttuja.

Olin taannoin itselleni tärkeässä palaverissa, jossa piti kai sopia ainakin minulle olennaisia asioita, ja vastapuolella ei ollut edes muistiinpanovälineitä mukana. Mitä sellaisesta palaverista voi jäädä kenellekään mieleen? Minä en ainakaan muista melkein mitään, jos en kirjoita sitä. Koulussakin piti kirjoittaa kaikki, että jäi päähän. Taisi olla ajanhukkaa se.

Tasan viikon päästä olen kai jo Sloveniassa. Tuntuu jotenkin etäiseltä ja vaikealta koko lähteminen, koska en ole ollut tuolla ennen. On taas vähän itseluottamuskin hukassa, kun tulee kritiikkiä ja hienovaraista selkäänpuukotusta. Ääh. En pärjää ilman koiraa.

Esko ja Anneli lähtivät kesän ensimmäiselle mökkireissulle, ja pienoinen Nelson, reilut 30 kiloa koiraa siis, roudattiin mukaan. Soitin tänään jo kerran Eskolle ja kyselin, miten Nelson pärjää, ja nyt on vähän sellainen fiilis, että pitäisi ehkä soittaa uudestaan.

Välillä leikin ajatuksella siitä, että lopettaisin valmentamisen, mutta koskaan en ole keksinyt, mitä muuta voisin sillä ajalla tehdä - siis jotain parempaa. Olen vain jatkuvasti kyllästynyt kaikenlaiseen oheissälään, mitä valmentaminen tuo mukanaan, mutta valinta kai se on huonokin valinta. En kyllä silti viitsi lähteä uhkailemaan lopettamisella kuvitellen, että sitten voisin saada jotain erikoisetuja, jos kuitenkin jatkan. Ehkä joskus ajattelutapani muuttuu senkin suhteen, mutta tällä hetkellä kukaan ei ottaisi edes tosissaan, jos väittäisin lopettavani ja ryhtyväni viljelemään maissia.

Harmittaa, että yleensä olen ollut luottavinanikaan keneenkään.