Tajusin just, että Paulissa on yksi paradoksi, jota hän ei tajua itse. Pauli nimittäin jatkuvasti puhuu siitä, miten elämässä ei pitäisi päästä liian helpolla ja miten hänellä kieltämättä on ollut aika helppoa. Ykkösperusteenaan vanhempiensa luo muuttamiseenkin Pauli pitää sitä, että hänen mielestään vanhassa kämpässä asuminen oli liian helppoa, pitää olla haastetta.

Ja silti hän sanoo, että minä olen liian hankala, minun pitäisi olla vahvempi ja ongelmaton. Hitto. Mikäs ihminen se sellainen on? Tokko nyt kaikki tällaisen diagnoosivuoren alla painivat, mutta kyllä inhimillisiin tunteisiin pitäisi olla lupa.

Tämä valkoinen suorakulmio tuntuu nyt ainoalta ystävältä. Ei ole ketään, jolle puhua, ei ketään, joka pitäisi lähellä ja silittäisi surua pois.