Nyt on tosi iso ikävä. Koko homma kai iskee suurin piirtein tässä ja nyt, kun kahden viimeisen yhteisen viikon negatiivinen tunnelma on haihtunut ja kaikki muu noussut pintaan. Mietin sekunnin murto-osan - tai ehkä aika paljon pidempään - että olisin tekstannutkin Miikalle, mutta eipä kai sillä voita kuin kasan ekstrakyyneleitä. 

Tuli vain kauhea ikävä kaikkia niitä söpöjä hetkiä, Miikan älyttömän pieniä käsiä, tanssimista, tyhmän maailman mollaamista ja siitä eristäytymistä. Tunsin olevani kokonaisempi kuin aikoihin.

En tiedä. Viikon verran on ahdistanut joka päivä, öitä en saa taaskaan nukuttua kokonaan. Herään aina aamuyöstä.

Olen kai yrittänyt - ja yritän kyllä vieläkin - blokata Miika-jutun ulos päästäni. En tiedä, auttaako vai pahentaako se kaikkea, mutta on se kai vähän helpottanut oloa.

Tämä yksinäisyys syö minut elävältä. Ei ole kuin uimahalli, yön kärvistely ja seuraavan uimahalliajan odottelu. Tai pelkääminen.

On vain niin älytön ikävä. Tykkään siitä ihmisestä.