Jos jo maanantaiaamu on tällainen, en välttämättä halua nähdä loppuviikkoa.

Ensinnäkin olen nyt ehkä viikon verran hikoillut öisin ihan tuskalla. Viime yö oli ihan mahdoton. Heräilin vähän väliä, palelin ja hikoilin. Kävin itkemässä vähän Saijan vieressä, sitten palasin takaisin huoneeseeni makaamaan hiestä märkien lakanoiden väliin. Näin painajaisia.

Tänään olin TYKSissä. Kaulastani otettiin ohutneulanäytteet, kolme pistosta. Nyt kaulaa särkee. Itkin lääkärissä, itkin sitä ennen ja sen jälkeen. Pelottaa, koska tiedän liiankin hyvin, mihin sairauteen muun muassa yöhikoilu voi olla oireena.

Bonuksena on hirveät vieroitusoireet lääkkeistä. Unohdin lauantai-illalla ottaa lääkkeet, tai lähinnä olin liian laiska, ja samoin lusmuilin eilen. Eli otin lääkkeet ennen tätä aamua viimeksi perjantaina, jos oikein muistan. Tai sitten lauantaina. Joka tapauksessa kädet tärisevät koko ajan, ja on hutera olo.

Lauantai-ilta oli kyllä aikamoinen spektaakkeli. Minna hannasi baarikeikan viime hetkellä, joten päätin lähteä yksin. Olin jo alkuviikosta sopinut itseni kanssa, että koska tanssimassa oli viimeksi kivaa, lähden baariin vaikka yksin. En halua olla riippuvainen kenestäkään muusta. Yritin kyllä saada Annaakin mukaan, mutta eipä siitäkään mitään tullut.

Alkuilta meni ihan kohtalaisesti. Pari tyttöä pyysi minua liittymään seuraansa, ja juttelinkin siinä tunnin verran joutavia. Oli ihan mielenkiintoista huomata, miten baarissa tosiaan on ihan normaalia ja hyväksyttävää käytöstä katsoa ihmisiä arvostellen ja arvioiden päästä varpaisiin. Istuimme tyttöjen kanssa aitiopaikoilla arvioimassa sisään valuvaa porukkaa.

Jossain vaiheessa lähdin kiertämään baaria siinä toivossa, että se viime viikolla tapaamani tyyppi tulisi vastaan. Eipä tullut. Sen sijaan lähes kirjaimellisesti törmäsin Miikkaan, joka oli älyttömän pitkä ja hyvännäköinen, ihan niin kuin silloin jotain kolme ja puoli vuotta sittenkin. Miikka tervehti, ja menin ihan lukkoon.
"Moi."
"*hiljaisuus* ... Mä en kyllä olis kai enää koskaan halunnut nähdä sua."
"No jatka sitten matkaa."
Jatkoin matkaa.

Illan aikana tapasin tosi kirjavan joukon epätoivoisia typeryksiä. Joku saksalainen urputti siitä, että notkuin "vanhojen miesten" puolella. Se oli hänen mielestään sopimatonta. Lisäksi hänen saksalainen kaverinsa puristi minua takapuolesta, ja kun avauduin aiheesta erittäin voimakkain äänenpainoin, tyyppi vain näytti vasemman nimettömänsä sormusta. Aika nuija.

Jossain vaiheessa joku äijä tuli kauhean aggressiivisesti selittämään, että inhoaa vasemmistolaisia. En oikein tiedä, mihin sekin tyyppi pyrki. Tuskin ainakaan eduskuntaan.

Hetken päästä tapasin yhden entisen uimarin, joka edelleen on Jarin kaveri. Tyyppi oli kyllä häiritsevän hyvännäköinen. Harmi, että hän tietää, millainen olen. Ei ole mahiksia. Joskus neljän aikoihin baarin jo suljettua ovensa juttelimme vielä ulkona, ja hän kertoi Jarin asuvan jonkun naisen kanssa. Omituisinta koko asiassa oli se, etten hajonnut totaalisesti. Kaipa olen vain luovuttanut tämän elämäni suhteen. Sain myös lisävakuutuksen siitä, että Jarissa asuu edelleen sellaisia tylsyyselementtejä, joiden takia suhteemme aikanaan lähti ajautumaan niille raiteille, jotka johtivat lopulliseen tuhoon.

Mutta yhtä kaikki tuo yö oli jo vähän turhan ex-painotteinen. Jos sama meno jatkuu, olen kohta ihan avohaavoilla.

Asiasta toiseen. Silloin kun viimeksi palasin Järvenpäästä, Pauli oli antanut lupauksensa siitä, että tulee Turkuun. Silloin olin myös siinä uskossa, että hän tulisi Turkuun muutenkin kuin velvollisuudesta - niinhän hän väitti. Joten en syönyt luumupuuni luumuja vaan säästin niitä, jotta voisin sitten tarjota niitä suoraan puusta Paulille. Nuo takapihani luumupuun antimet ovat ihan parhaita mahdollisia luumuja. Kaupasta en ole ikinä saanut luumuja, jotka ulkonäköä lukuunottamatta muistuttaisivat lainkaan oman puuni luumuja. Itse asiassa kaupan luumut jopa näyttävät noihin verrattuina äklöiltä.

No, nytpä luumuni ovat mädäntyneet puuhun. Hitto. Noita luumuja on niin vähän ja harvoin saatavilla, ja nyt missasin sadon vain siksi, että olin halunnut säästää sen Paulin vierailulle.

Saanen torstaina tai perjantaina puhelimitse jotain tietoa koepalojen tuloksista, mutta varsinainen lääkäriaika on vasta lokakuun puolivälissä. Ei tämä nyt ihan mitään luksusta ole.

Elämä on sitä, että yritetään vältellä kuolemaa. Jos on kivaa, ei tee mieli mennä hirteen, mutta jos masentaa pahasti, pitää yrittää saada tilanne sellaiseksi, että taas ei tekisikään mieli lopettaa vielä. Mitään ei jää käteen kuitenkaan, mutta ei kai se olekaan elämän tarkoitus. Elämällähän vain tarkoitetaan syntymän ja kuoleman välistä aikaa. Lopulta kuolema kuittaa kuitenkin, mutta omien ratkaisuiden avulla kuoleman lähestymistä voi joissain tilanteissa lykätä, lähinnä siis pyrkimällä pitämään elämän niin mielekkäänä, että pystyisi pysymään hengissä siihen asti, kunnes jokin fyysinen tekijä lopettaa hauskanpidon.