Täysin absurdi, ristiriitainen ja lyöty olo. Olen onnistunut
menettämään itseluottamukseni vesipallon suhteen täysin enkä enää
tiedä, mitä lajin kanssa tekisin. Joskus keväällä vielä uskoin, että
jos teen töitä, minusta voi jonain päivänä tulla Suomen paras
naisvesipalloilija. Uskoin, ettei mikään voi olla minulle mahdotonta.
Nyt en halua harjoituksissa edes tehdä harjoitteita, kun pelkään niin
paljon epäonnistumista. Omille uimarijunnuilleni olen pari päivää
tolkuttanut itseluottamuksen tärkeydestä, mutta jotenkin olen kokonaan
unohtanut itseni. En tiedä. Vesipalloharjoituksissa ei ole ollut kovin
kiva käydä, kun olen ihan ulkopuolinen. Kornia on se, että niin
sanotuissa naisten reeneissä olen vielä pahemmin ulkopuolinen kuin
miesten reeneissä.
Uinti ja uintivalmentaminen ovat sentään innostavia. Uintireeneihin
tuntuu hyvältä mennä. Tänään omien junnujen reenit olivat samaan aikaan
kuin uintiharkat, joten pakkohan minun oli olla valmentamassa. Pääsin
siis vain vesipalloharjoituksiin. Siellä oli kiva valmentaja, joka
neuvoo kaikkia, mutta silti altaaseen mennessäni aloin heti itkeä.
Uinnissa jään aina lyhyillä matkoilla kauheasti isoille, vahvoille
äijille jälkeen. Pidemmillä matkoilla tietysti pärjään hyvin, mutta
eipä se kentällä auta. Tiistaina pelasimme melkein tunnin reeneissä, ja
minusta tehtiin ihan liian monta kontramaalia. Lopulta aloin vältellä
palloa, etten mokaisi ja pilaisi toisten harjoituksia.
Tietysti voidaan sanoa, että hittoakos tungen miesten reeneihin, mutta
eipä tässä ole paljon vaihtoehtoja. Äijät ovat about samanikäisiä, ja
se on kyllä ihan kiva bonus. Seuraava junnujoukkue on sitten jo niin
junnuja, että en oikein mitenkään sopisi kuvioon, vaikka tason puolesta
olisinkin lähellä kärjen tasoa. Naisten reeneissä tulee vain kylmä ja
alkaa ottaa päähän. Enkä edes pidä naisten kanssa tekemisissä
olemisesta noin yleensä.
torstai, 29. syyskuu 2005