Täysin absurdi, ristiriitainen ja lyöty olo. Olen onnistunut menettämään itseluottamukseni vesipallon suhteen täysin enkä enää tiedä, mitä lajin kanssa tekisin. Joskus keväällä vielä uskoin, että jos teen töitä, minusta voi jonain päivänä tulla Suomen paras naisvesipalloilija. Uskoin, ettei mikään voi olla minulle mahdotonta.

Nyt en halua harjoituksissa edes tehdä harjoitteita, kun pelkään niin paljon epäonnistumista. Omille uimarijunnuilleni olen pari päivää tolkuttanut itseluottamuksen tärkeydestä, mutta jotenkin olen kokonaan unohtanut itseni. En tiedä. Vesipalloharjoituksissa ei ole ollut kovin kiva käydä, kun olen ihan ulkopuolinen. Kornia on se, että niin sanotuissa naisten reeneissä olen vielä pahemmin ulkopuolinen kuin miesten reeneissä.

Uinti ja uintivalmentaminen ovat sentään innostavia. Uintireeneihin tuntuu hyvältä mennä. Tänään omien junnujen reenit olivat samaan aikaan kuin uintiharkat, joten pakkohan minun oli olla valmentamassa. Pääsin siis vain vesipalloharjoituksiin. Siellä oli kiva valmentaja, joka neuvoo kaikkia, mutta silti altaaseen mennessäni aloin heti itkeä. Uinnissa jään aina lyhyillä matkoilla kauheasti isoille, vahvoille äijille jälkeen. Pidemmillä matkoilla tietysti pärjään hyvin, mutta eipä se kentällä auta. Tiistaina pelasimme melkein tunnin reeneissä, ja minusta tehtiin ihan liian monta kontramaalia. Lopulta aloin vältellä palloa, etten mokaisi ja pilaisi toisten harjoituksia.

Tietysti voidaan sanoa, että hittoakos tungen miesten reeneihin, mutta eipä tässä ole paljon vaihtoehtoja. Äijät ovat about samanikäisiä, ja se on kyllä ihan kiva bonus. Seuraava junnujoukkue on sitten jo niin junnuja, että en oikein mitenkään sopisi kuvioon, vaikka tason puolesta olisinkin lähellä kärjen tasoa. Naisten reeneissä tulee vain kylmä ja alkaa ottaa päähän. Enkä edes pidä naisten kanssa tekemisissä olemisesta noin yleensä.