Kello on jotain puoli neljä, enkä ole vieläkään mennyt nukkumaan. Ensin katsoin telkkaria, sitten selailin nettiä. Pää on taas aika sekaisin.

Olin tänään kotona, kun Saija alkoi penkoa sellaista vanhaa arkkua. Löysin sieltä pienin laatikoston, josta löysin erilaisia muistoja. Suurin osa lapuista ja vihkosista tuntui vain huvittavilta lapsellisuuksilta, mutta yksi oli erityisen kipeä. Löysin nimittäin kirjeen, jossa Jari selvittää, miksi meidän pitää jatkaa yhdessä. Se alkaa sanoin "Ensinnäkin minä rakastan sinua." En tajua, miten ikinä olen voinut olla niin idiootti, että annoin sen kaiken mennä pieleen. Ehkä kaiken tuon takia olen jäänyt ikuisesti tähän teini-ikään. Ehkä en pysty kasvamaan, koska en pääse yli Jarin menettämisestä.

Mikon  kanssa menee kohtalaisen hyvin, mutta ei Mikko silti ole Jari. Kukaan ei ole. En tiedä, onko Jari itsekään.

Pekka, se entinen fyysikkopoika, nykyinen matikisti, soitteli päivällä ja pyysi kahville. Suostuin, kun en keksinyt mitään uskottavaa verukettakaan. Olimme tunnin Stockan kahvilassa ja pelasimme shakkia. Hävisin oikein urakalla. En ole pelannut shakkia lainkaan ainakaan kymmeneen vuoteen. Hyvä, kun edes siirrot muistin.

Itse asiassa juuri nyt muistankin, milloin pelasin shakkia viimeksi. Se oli puhelimessa eräänä joulukuisena päivänä muutama päivä ennen koulujen päättymistä. Melkein koko uintiryhmämme oli kipeänä kotona. Minulla oli angiina, ja Jarilla oli kuumetta. Yritimme pelata shakkia niin, että kumpikin sanoo siirtonsa puhelimessa. Alkuun meni ihan hyvin, mutta sitten Anneli tuli kotiin ja alkoi huutaa. Se loppui sitten siihen.

Rakastan Jaria aina.

Mietimme Saijan kanssa, pitäisikö minun mennä jonnekin kutistuttamaan päätäni. Olen jotenkin psykiatreja vastaan, koska tähänastiset kokemukseni ovat olleet lähinnä negatiivisia. Ehkä ongelma on sittenkin minussa: olen aina ollut sitä mieltä, että ymmärrän kyllä itse, mitä päässäni tapahtuu ja miksi asioita teen. Väitän edelleeni ymmärtäväni. Väitän jopa, että ymmärrän huomattavasti keskimääräistä paremmin ihmisten psyykeitä ja näen kuoren läpi. Ehkä olen jopa liiaksi analysoinut itseäni ja keksinyt valmiita vastauksia kysymyksiin, joita ei ole vielä esitettykään.

Oli tuossa vähän puhetta, että saattaisin saada Kaarina-lehdestä jotain "oikeitakin" töitä eli muutakin kuin free-keikkoja. Mitään ei kuitenkaan ole kuulunut, vaikka viime viikolla jo piti saada tietää. Harmittaa tällainen. Päivärytmini menee helposti ihan sekaisin, ja sitten yökyöpelöin Mikon hermoraunioksi. Ei muutenkaan ole kivaa, jos nukun päivät ja valvon yön enkä koskaan ole ollenkaan sosiaalinen.