Kello on jotain puoli neljä, enkä ole vieläkään mennyt nukkumaan. Ensin
katsoin telkkaria, sitten selailin nettiä. Pää on taas aika sekaisin.
Olin tänään kotona, kun Saija alkoi penkoa sellaista vanhaa arkkua.
Löysin sieltä pienin laatikoston, josta löysin erilaisia muistoja.
Suurin osa lapuista ja vihkosista tuntui vain huvittavilta
lapsellisuuksilta, mutta yksi oli erityisen kipeä. Löysin nimittäin
kirjeen, jossa Jari selvittää, miksi meidän pitää jatkaa yhdessä. Se
alkaa sanoin "Ensinnäkin minä rakastan sinua." En tajua, miten ikinä
olen voinut olla niin idiootti, että annoin sen kaiken mennä pieleen.
Ehkä kaiken tuon takia olen jäänyt ikuisesti tähän teini-ikään. Ehkä en
pysty kasvamaan, koska en pääse yli Jarin menettämisestä.
Mikon kanssa menee kohtalaisen hyvin, mutta ei Mikko silti ole Jari. Kukaan ei ole. En tiedä, onko Jari itsekään.
Pekka, se entinen fyysikkopoika, nykyinen matikisti, soitteli päivällä
ja pyysi kahville. Suostuin, kun en keksinyt mitään uskottavaa
verukettakaan. Olimme tunnin Stockan kahvilassa ja pelasimme shakkia.
Hävisin oikein urakalla. En ole pelannut shakkia lainkaan ainakaan
kymmeneen vuoteen. Hyvä, kun edes siirrot muistin.
Itse asiassa juuri nyt muistankin, milloin pelasin shakkia viimeksi. Se
oli puhelimessa eräänä joulukuisena päivänä muutama päivä ennen
koulujen päättymistä. Melkein koko uintiryhmämme oli kipeänä kotona.
Minulla oli angiina, ja Jarilla oli kuumetta. Yritimme pelata shakkia
niin, että kumpikin sanoo siirtonsa puhelimessa. Alkuun meni ihan
hyvin, mutta sitten Anneli tuli kotiin ja alkoi huutaa. Se loppui
sitten siihen.
Rakastan Jaria aina.
Mietimme Saijan kanssa, pitäisikö minun mennä jonnekin kutistuttamaan
päätäni. Olen jotenkin psykiatreja vastaan, koska tähänastiset
kokemukseni ovat olleet lähinnä negatiivisia. Ehkä ongelma on sittenkin
minussa: olen aina ollut sitä mieltä, että ymmärrän kyllä itse, mitä
päässäni tapahtuu ja miksi asioita teen. Väitän edelleeni ymmärtäväni.
Väitän jopa, että ymmärrän huomattavasti keskimääräistä paremmin
ihmisten psyykeitä ja näen kuoren läpi. Ehkä olen jopa liiaksi
analysoinut itseäni ja keksinyt valmiita vastauksia kysymyksiin, joita
ei ole vielä esitettykään.
Oli tuossa vähän puhetta, että saattaisin saada Kaarina-lehdestä jotain
"oikeitakin" töitä eli muutakin kuin free-keikkoja. Mitään ei
kuitenkaan ole kuulunut, vaikka viime viikolla jo piti saada tietää.
Harmittaa tällainen. Päivärytmini menee helposti ihan sekaisin, ja
sitten yökyöpelöin Mikon hermoraunioksi. Ei muutenkaan ole kivaa, jos
nukun päivät ja valvon yön enkä koskaan ole ollenkaan sosiaalinen.
tiistai, 7. kesäkuu 2005