Kaksitoista vuotta ja kaksitoista päivää. Sellaiseksi muodostui Romeon ikä. Tänään aamulla rapsuttelin Romeota, kun Esko sanoi soittavansa eläinlääkärille aikaa varatakseen. Aika saatiin heti samalle päivälle, vartin yli kymmeneksi. Alkoi lähtölaskenta. Saija toivotti minulle hyvää nimipäivää.

Romeo halusi vielä yhdeksän aikoihin ulos, joten Eskon avustuksella se sinne siirtyi. Menin ottamaan Romeosta vielä valokuvan, kun auringonvalo osui niin nätisti sen turkkiin. Kun olin lähtemässä aitauksesta, Romeo yllättäen päättikin lähteä mukaan, nousi itse omin voimin ylös ja säntäsi portista. Tai no, voiko sitä nyt säntäilyksi kutsua. Pitkästä aikaa kuitenkin tuli ihan reippaitakin askeleita.

Romeo suuntasi autokatokselle, siihen, missä Esko yleensä on autoaan säilyttänyt. Nyt siinä oli minun kotteroni, jonka kyytiin Romeo ei ilmeisestikään uskaltanut. Mietin, tiesikö Romeo, mitä oli tiedossa, ja aikoi ihan itse mennä autolle. Postilaatikoiden luona Romeo ei enää tiennyt, mihin jatkaisi, joten hänpä jäi sitten makoilemaan siihen.

Kohta kyyti sitten jo lähtikin.

Vielä ei ole kauhea ikävä, enemmänkin sellainen olo kuin joku raaja olisi katkaistu. Romeo oli aina ainakin omasta mielestään yksi ihmisistä ja katseli muita koiriakin vähän kummeksuen. Olen itkenyt pitkin päivää, kun ajattelinkin, etten voi enää mennä makaamaan lattialle Romeon viereen tai upottaa naamaani sen turkkiin, kun yritän itkeä muilta piilossa.

Ruokakuppi on vielä paikallaan. Karvatuppoja pyörii lattioilla. Takapihan lumessa näkyy tassunjälkiä.

1408762.jpg