Olemme tutustuneet hostellissa talla hetkella majailevaan porukkaan. Valitettavasti tosi moni lahtee huomenna, joten sinansa tuttavuudet ovat menneet hukkaan. Yksi poika on Australiasta, ja sitten taalla on tosi paljon jenkkeja, jotain viisi ainakin. Olemme istuneet noiden kanssa pitkaan tuolla keittiossa juttelemassa ja kuuntelemassa. Jotain tallaista olisin kaivannut silloin, kun vuonna 2001 olin San Fransiscossa kolme viikkoa: aitoja kontakteja englanninkielisten kanssa. Kolme tyyppia teki jotain kikherneruokaa ja tarjosi sita meillekin. Oli hyvaa. Yksi tyypeista oli myos ostanut jotain suklaakakkua, jota sitten kaikki soimme poydassa. Aika kiva juttu sekin. Taalla on tosi rentoa.

Taalla on tukahduttavan kuuma, sellainen megahikiolo. Ulkona ei enaa sada, joten sinne kai pitaisi lahtea, en kylla oikein tieda, mita tekemaan. Hivenen tama kaupunkiin ja maahan tutustuminen tuntuu nyt suorittamiselta ja velvollisuudelta. Oikeasti haluaisin vain hengailla ihmisten, en minkaan patsaiden kanssa. Tietysti paikallisiin voisi olla kiva tutustua, mutta en nyt ihan heti keksi mitaan helppoa tapaa. Sita paitsi noiden oikeasti englantia osaavien kanssa on tosi kiva jutella, kun voi itse olla se takeltelija, jota muut kuuntelevat ymmartavasti. Samalla sita joutuu haastamaan itseaan - ja noiden kanssa puhuessa jarjellisen aksentin etsiminenkin on helpompaa. Mikahakkisten kanssa sita muuttuu sellaiseksi itsekin, ellei ole jo valmiiksi.

Saija seisoo painostavana vieressa. Pitanee lahtea jonnekin aistimaan itaeurooppalaista ilmapiiria.

Hammastyttaa se, miten moni naista hostellin tyypeista on pitkalla reissulla ihan yksinaan. En tieda, olisiko minusta sellaiseen tai saisinko siita ainakaan niin paljon irti. Toisaalta silloin voi liikkua vapaasti ihan tasan omien fiilisten mukaan. Mina tosin varmaan paatyisin vain fiilistelemaan jonnekin koneen aareen.