Seurailen mielenkiinnolla junassa jonkun oman elämänsä sankarin edesottamuksia. Ensin tyyppi puhui ihan vakuuttavasti viereisessä ravintolavaunun pöydässä istuvalle pariskunnalle, yritti rekrytoida näitä jonnekin, mutta pikku hiljaa homma alkoi luisua käsistä. Nuorehko äijä alkoi tilittää sitä, miten hänen työnsä on syvältä, miten siitä saa huonoa palkkaa ja miten kukaan ei arvosta. Sen kunniaksi hän haki toisen oluen ja suunnisti tupakointikoppiin.

Hetkeä myöhemmin tämä arjen uljas soturi saapui takaisin pöytäänsä tupakointikopperosta bongaama neito mukanaan. Daami näyttää siltä, että tupakka on tehnyt hänen iholleenkin jo asioita, joista tupakka-askeissa varoitetaan. Ainakaan hänen ihonsa ei ole kuulas ja kirkas.

On hauskaa seurata ihmisiä. Itse asiassa junan ravintolavaunu on viime aikoina osoittautunut varsin hedelmälliseksi maaperäksi mielenkiintoisten ihmiskontaktien kannalta. Löytyihän Paulikin välillisesti tätä kautta. Tällä hetkellä tarjonta on kyllä sitä tasoa, että naputan mieluummin kiukuttelevaa konettani kuin ryhdyn sosiaaliseksi.

Jokin aika sitten viereisessä pöydässä istui nuori bisnesmies, joka näppäili ensin hetken huomattavasti omaani pienempää läppäriä, vastaili sitten kommunikaattoriinsa ilmiselvästi stressaantuneena, käytti puhelussa itsestään adjektiivia köyhä ja osti sitten kaksi kana-pekoni-kolmioleipää, junahinnoin. Bisnesmies oli toistaiseksi itseni lisäksi ainoa ravintolavaunun asiakas, joka ei valinnut kisajuomakseen olutta.

Voisin lopettaa nettikseni kommenttien kommentoimisen, mutta kommentoinpa nyt kuitenkin tässä, kun asia mieleeni tuli. Välillä en ole ihan varma, ymmärtävätkö kommentoijat, että tämä on minun nettikseni ja minun elämäni. Tosi pitkät avautumiset voi laittaa vaikka sähköpostitse, jos sille on tarvetta. Vähän riepoo, jos sivuillani alkaa olla kovinkin paljon tekstiä, jota en edes itse jaksa kahlata läpi. En varsinaisesti koe tarvitsevani arvostelua tai edes elämänohjeita, varsinkaan jos lukija ei ymmärrä edes yksinkertaisia viittauksia. Niin kauan kuin ei ole sisällä minun ajattelutavassani, ei voi nähdä asioita siitä näkövinkkelistä. Ja yksinkertaisemmatkin ihmiset kai ymmärtävät, että totuus voi olla eri näkökulmista erilainen.

Tämä nyt tuli mieleeni lähinnä siitä, kun täällä on nyt käynnistynyt suoranainen kilpadiagnosointi. Luulevatko nämä wannabe-lääkärit, etten itse ole lukenut diagnoosilistoja läpi tai etten huomaa niiden ja käyttäytymiseni välillä tiettyjä yhtäläisyyksiä? Kaipa tässä enemmänkin on kyse siitä, näenkö tarvetta tai mahdollisuutta muuttaa persoonallisuuttani. Terapiaan olen lupautunut jo keväällä, ja elokuun aikana pitäisi siellä alkaa ravata.

Voisin alkaa kirjoittaa ihan pelkästä uintivalmennuksesta ja vesipallosta ihan vain karkottaakseni kaikki sosiaalipornoilijat, joita kiinnostaa katsoa vain vakuuttavasti etenevää sekoamistani todellisen elämäni sijaan.

Erittäin suuri osa ihmisistä nimittäin pitää minua livenä tavattuna kohtalaisen täysipäisenä, motivoituneena, määrätietoisena ja jopa iloisena. Toisaalta moinen harha korjaantuu yleensä itsestään, kunhan avaan suuni.

 

Nyt junassa matkalla kohti Turkua olen tyytyväisempi kuin viimeksi samassa tilanteessa. Viimeiset pari päivää toivat selvyyttä, vaikka toki tietoisuus kirpaiseekin ja vaikeuttaa joitakin asioita. Maanantai oli aika hässäkkää, itkin paljon ja olin mahdoton. Ajan myötä olo tasaantui, ja tänään tuntui ihan hyvältä lähteä. Voi tietysti olla, että tuo toinen osapuoli on jättänyt jotain kertomatta tai tehnyt jotain radikaaleja ratkaisuja, mutta juuri nyt, näillä tiedoilla, tämä saa nyt olla hetken ihan näin. Ei tästä hommasta nyt ihan papukaijamerkkiä voi itselleen antaa, mutta yhteenlaskettuna tässä hetkessä tilanne on plussan puolella. Eskollekin kerroin vähän asioiden saamista käänteistä, ja hänkin vain naureskeli ja totesi, että elämäähän tämä vain on, pitää antaa mennä vaan. Niin, eihän tästä hengissä selviä kai kukaan muukaan.

Arkisempia asioita sosiaalipornoilijoiden karkoittamiseksi: kolmelta Turussa, neljästä kuuteen valmennusta, seitsemästä kahdeksaan, vähän ylikin itse asiassa, kilpauintikoulua, vartin yli kahdeksan juttukeikka Aamusetiin, yhdeksältä juttukeikka Kaarina-lehteen, ja Aamusetin jutun pitää olla torstaina toimituksessa. Tällä mennään.