Valmentajaurani eteni taas yhden askeleen, kun uimarityttöni alitti eilen nuorten EM-kilpailuiden A-aikarajan 200 metrin perhosuinnissa pitkällä radalla ajalla 2.22,19.

Itse en ole koskaan päässyt edes vaparia noin kovaa.

Eilen, kun pääsin kisapäivän jälkeen bussista autoon, aloin vain itkeä. Olin väsynyt, onnellinen ja ihmeissäni. Parhaita tapauksia ovat kyllä tällaiset, kun jonkun tavoitteen eteen on tehty töitä, ja se tavoite on ollut kirkkaana mielessä. Ovathan nuo uimarit saaneet välillä ties mitäkin mitaleja, mutta vahingossa puolihuolimattomasti uidut mitalit eivät kyllä mielessäni riitä tuodaan aitoa onnistumisen tunnetta - siis valmentajalle.

Tänään selasin edellisten nuorten EM-kisojen tulosliuskat, ja seuraava tavoite oli valmis.

Junailin itselleni täksi päiväksi täysvapaan päivän. Ei ollut isojen uintia enkä mennyt telinevoimisteluun. Pääpiirteittäin tällainen vapaapäiväily on kyllä typerää eikä sitä tuntunut onnikaan oikein suosivan. Itse asiassa homma lähti vikaraiteelle jo eilen illalla, kun unohdin kännykkäni bussiin. Olin sopinut, että vapaapäivän kunniaksi yrittäisin kehitellä jotain sosiaalista elämää jättäen kaiken kuitenkin modernin "soitellaan"-meiningin varaan. Soittele siinä sitten. Kämpillä hakeuduin parvekkeelle lokoisaan asentoon valmiina ottamaan aurinkoa, kun tajusin, että auringonvalo näkyisi huomattavasti paremmin, jos parvekkeeni olisi täsmälleen toisella puolella taloa. Päätin siirtyä Kaarinaan takapihalle bikiniheruttelemaan. Kun vihdoin sain patjan mukavasti ja pyyhkeenkin alle, alkoi sataa.

Kehitin jossain joutessani pakkomielteen vihreää Jopoa kohtaan, ja koska Kaarinassa on joku lankapuhelimen korvike, soittelin sillä kaikki Turun alueen Helkama-jälleenmyyjät läpi. Ei ollut vihreitä varastossa. Nyt olisi kyllä Myllyn Prismassa yksi keltainen varauksessa, mutta en ole ihan varma, haluanko kuitenkaan keltaista, jos vihreänkin voisi vähän malttamalla saada.