Pauli soitti taas eilen. (Voi kyllä olla, ettei tuota taas-sanaa tarvitse jatkossa käyttää.) Koko puhelu oli yksi iso katastrofi.

"No moi, mites sulla menee?"
En osannut taaskaan vastata. Selitin jotain ympäripyöreää, että joo, meneehän tässä, onhan tässä kaikenlaista.
"Niin, mä oon vaan susta vähän huolissani."
No joo. Tuon jälkeen en osannut sanoa enää mitään järkevää. Aloin itkeä ja yritin peittää sitä olemalla tiukka ja vihainen. Ei ollut voiton avain siinäkään nipussa. Pauli lähinnä ärsyyntyi, kun olin hyökkäävä. Yritin vain kerrankin puolustautua. Sanoin aivan suoraan, mitä olin mieltä viime tapaamisestamme. Kerroin, että oli tosi kivaa ja tykkäsin olla hänen kanssaan. Sanoin muistavani ihan tarkkaan, miten hän antoi minun ymmärtää sekä sanoin että teoin, että juttumme jatkuisi. Hän lupasi tulla Turkuun ja sanoi tuntevansa jotain minua kohtaan. Turkuunkaan hän ei tulisi vain velvollisuudesta, ei, siinä olisi jotain muutakin.
Kerroin, että se pitkä viikonloppu oli yhtä hyväksikäyttöä. Kerroin, että olen kyllä itse siihen syyllinen; mitäs suostuin pesemään kaappeja ja olemaan avuksi. Sanoin myös, että hän on kohdellut minua tosi inhottavasti.
Pauli sitten urputti, että tällä tavalla käyttäytymällä en ainakaan saa haluamaani eli häntä. No mitäs sitten, eikö se nyt ole ollut jo selvää hyvän aikaa? Harmi, että hän pitää itseään niin kovan kuoren alla ja on mielestään ylivertainen, ettei häntä voi saada tuntemaan hitustakaan syyllisyyttä. Lopulta syyllisyys kääntyy aina itseeni.
Muistin muuten viime perjantaina taas psykoajan väärin. Onneksi setä soitti jo kymmentä yli, joten ehdin olla vastaanotolla lopulta parikymmentä minuuttia. Otti päähän ihan vietävästi. Olin ihan satavarma, että aika on kahdelta, ei yhdeltä. Nuo ovat kai niitä kuuluisia viimeisiä sanoja.
En löydä sen baaripojan yhteystietoja mistään. Aika mahdoton tehtävä, kun tiedän vain etunimen ja asuinpaikan, eivätkä ne edes täsmää. (Turusta ei löydy yhtään sennimistä.)
Puhelu jatkui kuitenkin. Itkin koko ajan enkä osannut ollut mitenkään. Pauli valitti, ettei hän varmaan viitsi kohta edes soittaa, kun en ole koskaan iloinen. Hän ei tule hyvälle tuulella puheluistamme. Haha. Siinä vaiheessa Saija tuli ovesta ja huuteli, josko olen paikalla. Vastasin vain jotain, että joo, olenhan minä täällä, mutta Pauli itkettää minua puhelimessa. Siihen Pauli tiuskaisi jotain, ja minä löin luurin kiinni.
Saapa nähdä, soitanko enää perään. Hän tuskin soittaa.