Ostin toukokuun lopulla polkupyörän, jostain hetken mielijohteesta pienen pakkomielteen riivaamana. Nyt eilen olin sillä ensimmäistä kertaa ajelulla. Mietin ensin kovasti, miten raskasta polkupyöräily mahtaa olla ja miten kauas uskallan lähteä. Päätin käydä Prismalla - eli onkohan sinne tästä reilu kilometri matkaa? Heti pihasta lähtiessäni huomasin kuitenkin ihmeekseni, että pyöräilyhän olikin ihan kevyttä ja jopa jollain kummallisella tavalla miellyttävää. Päätinkin tehdä ensin perinteisen Hartwallin lenkin, jolla on pituutta vajaat neljä kilometriä. Kun polkeminen sujui, pidensin vielä lisää lenkkiä.

Matkan aikana tein kerrassaan kummallisia havaintoja. En siis ole pyöräillyt yli kahta metriä varmaan kertaakaan vuoden 2003 jälkeen. Silloin sain auton, ja siihen loppui hyötyliikunta. Huomasin lukevani liikennettä ikään kuin ratin takaa. Seurasin liikennemerkkejä ja annoin jopa automaattisesti kääntymismerkin. En kyllä ikinä-ikinä-ikinä olisi tehnyt niin ennen! No, kaipa sekin kohta ohi menee. Huomasin ajautuvani luonnostaan tien oikeaan reunaan, vaikka ennen autoaikaa aina ajelin mieluummin vasemmalla, koska "siitä näkee paremmin, jos joku tulee vastaan". Edelleenkin kyllä seilaan tien molempia penkkoja vuorotellen hipoen.

Jos olisin aikanaan omistanut jopon, en ehkä koskaan olisi kehittänyt sellaista inhoa pyöräilyä kohtaan. Tai sitten se vaan johtuu aurinkoisesta säästä, stressittömästä olotilasta ja Backstreet Boysista kuulokkeissa.

Eilen illalla erehdyin katsomaan netistä South Parkin sellaisen jakson, jossa pojat laitetaan Tolerance Campille ja Mr. Garrisonilla on assistenttinaan luokassa Mr. Slave, lyhyestä "Teachers Ass." Jaksossa eräs rotta päätyy neekerihomo-orjan sisuksiin, mikä nyt sinänsä ei ole kovinkaan hauskaa. Mutta kun tänään pyöräillessäni imaisin nenääni jonkun pörriäisen enkä saanut sitä hengitysteistäni pois, mielessä on kieltämättä liikuskellut melko omituisia mielikuvia.

On kauhea tarve saada ensi kausi hallintaan, ja taas, kuten aina heinäkuussa, homma lepää laakereillaan siksi, että koko Suomi on lähtenyt lomalle ennen tulevaisuuden asioiden hoitamista. Haluaisin ostattaa uimareille leirilentoja, tehdä varauksia, lyödä asioita lukkoon ja varmistaa, että aivan kaikki on tehty valmiiksi. Sitten voisi vain lökötellä pitkin syksyä mukana, kun tapahtumat johtavat toiseen. Eikä tarvitsisi tehdä yhtäkään päätöstä ei-valmennuksellisista lähtökohdista, kuten ihan varmasti taas käy, jos asiat liikaa lykkäytyvät.

Uimarini voitti perjantaina aamutuimaan nuorten Suomen mestaruuden ja jatkoi illalla SM-finaalissa mitalisarjaansa aikuisten SM-pronssilla. Kumpikin suoritus oli valmennusurani ensimmäinen, niin nuorten kuin aikuistenkin sm-mitali.

Olihan se hienoa joo. Mutta ajat olivat kummallakin kerralla sellaiset, että peiliin saa taas tuijotella ja miettiä, mitä ensi kaudella tehdään toisin.

Toisaalta parin päivän hiljaiselo yksin kotosalla vain ratavuorotaulukot seurana ovat avanneet ajatuksia. Ensinnäkin on hirvittävä into päästä jo tekemään uutta kautta ja takaisin altaan ääreen. Toisaalta mielessä on jo monta asiaa, jotka aion tehdä nyt eri tavalla. Sitä en tiedä, onko lopputulos yhtään parempi.

Syksy näyttäisi lähtevän liikkeelle melko riskialttiista lähtöasetelmasta, jonka tänään ihan omatoimisesti rakentelin. Tiedän, että edessä on henkistä kidutusta, mielentilan epävakautta, ahdistusta ja kroonisen epäonnistumisen aiheuttamaa itsetunnon rakoilua. Tämä on nyt kuitenkin tietoinen ratkaisu, jonka voittajasta en tiedä mutta häviäjä on valmiiksi selvä.

Eipähän tarvitse jännittää.

Kahden päivän sisään olen oppinut elämästä myös kaksi asiaa. Ensinnäkään 33 asteen helteellä ei kannata jättää vähän avattua suklaajäätelöpakettia yöksi pöydälle, ellei aivan erityisesti tee mieli aamulla haarukoida epämääräistä mössöä kaappien ovista, tiskikoneesta ja keittiön laatikoista. Toisekseen ei kannata laittaa kolikoita säilytykseen rintsikoihin. Nyt olen kaksi päivää runnonut hydrokortisonia tissiin, jossa on kaksi kolikon mallista, kipeää ihottumalänttiä.