Aika hyvin, kun onnistuu ihan kahdestaan jonkun kanssa ollessaankin olemaan ulkopuolinen ja yksinäinen.

Huomasin muuten juuri, että olen kehittynyt jonkinlaisen, toistaiseksi vajaan kyvyn alkaa hymyillä sitä enemmän, mitä vahvemmin maailma riepoo.

Kuuntelin just Jore Marjarannan Mies-biisin, joka laittaa kyllä miettimään, mikä siinä on, kun kukaan ei koskaan lopulta riitä, kunnes on jo liian myöhäistä.

Ja onko sitäkään tässä maailmassa mietitty ihan loppuun asti, että sekopäät saavat jäädä ilman psykoilua kesällä? Ei sillä, että nyt ihan erityisesti kaipaisin istuntoja, mutta kyllä niistäkin ehkä jotain irti silloin tällöin saa, tai ainakin psyko välillä palauttaa tähän maailmaan, tarjoaa vähän realismia vaihtoehdoksi.

Tänne tuli pari jotain uutta tyyppiä, ja lakkasin totaalisesti olemasta sosiaalinen. Nyhvään vain koneella. En jotenkin nyt osaa leikkiä ollenkaan, töksäyttelen vain typeryyksiä, jos edes yritän jutella. Toisaalta, jos keskustelun aiheena on ryyppäämisen hienous, ei minulla taida olla mitään kovin rakentavaa sanottavaakaan.

Aloitin muuten tänään uuden kirjan, "8,99".