Mikä päivä! Huomenna pitäisi lähteä valmentamaan junnuja koko viikonlopuksi Uuteenkaupunkiin. Stressaan ihan kauheasti. Huomenna pitäisi myös palauttaa 20 sivua gradua, mutta eipä noita sivuja nyt ole edes viittä. Vahva näyttö!

Leiri. Harva varmaankaan tajuaa, kuinka jumalaton vaiva tuollaisenkin järjestämisestä on. Asioiden sopiminen sinänsä on ihan yksinkertaista, mutta kun pitäisi voida luottaa ihan kaikkiin. Ja mitäs sitten, jos jotain menee pieleen? En ole kauhean innoissani siitä, että kuusitoista teiniä on vastuullani. Varsinkin, kun osalla on harjoitusmoraali vähän lipsunut. Tänään kollektiivi ehti altaalle kymmenen minuuttia reenien alkamisen jälkeen. Olin todella raivoissani, vaikka pidinkin sen sisälläni. Laitoin vain junnut uimaan perhosta.

En olekaan kuunnellut ennen Stellan Piste-biisiä, mutta nyt se tuntuu jotenkin suunnattoman rauhoittavalta.

Olen luvannut junnuilleni, että kuvaan leirillä heidän uintiaan videokameralla. Sain lainaan tuollaisen systeemin, jolla voi kuvata veden alla. Nyt tässä vain on se ongelma, että videokamera, jonka sain lainaksi, ei ole yhteensopiva tuon härvelin kanssa. No, veden päältä kyllä toki pystyn tuollakin kuvaamaan, mutta ei se nyt ihan vastaa sitä tarkoitusta. Olen kysynyt muilta videokameraa lainaksi, mutta joko kameraa ei ole, sitä ei voi lainata tai sitten se ei vain toimi tuossa.

Koko ajan on sellainen olo, että alan itkeä ihan minä hetkenä tahansa. Tänään ja eilen on ollut se tilanne, etten ole nauttinut valmentamisesta. Pelkään, että poltan itseni loppuun. Kyllä kaksi tuntia päivässä menee ihan helposti, mutta kun nyt näitä valmennuksen ympärille kytkeytyviä juttuja on ollut toiset kaksi tuntia päivässä.

Olkapää, niin. Kävin taas keskiviikkona urheilulääkärillä, joka sinänsä oli tosi kiva, ettei edes yrittänyt määrätä mitään uintitaukoa, kuten tyypilliset lääkärit tekevät. Limapussintulehdus tuossa edelleen on, ja juuri nyt se on kyllä aika ärhäkkä; koskeminenkin sattuu. Olkapään etuosassa on bonuksena joku jänne kipeä, kai se hankauksesta on rasittunut. Muuten tilanne on jotenkin toiveikas, mutta kun ei tähän oikein ole mitään hoitoa tarjolla, kai. Sain taas tulehduskipulääkekuurin, mutta ei kai sitäkään ikuisesti voi jatkaa. Kortisonipiikit noihin varmaankin jossain vaiheessa pistetään, mutta olen vähän skeptinen senkään tehoamisen suhteen.

Tämä kämppä on läävä. Olemme yrittäneet Mikon kanssa löytää väliä, jossa voisimme siivota, mutta ei siitä kyllä mitään tule. Ei vain löydy aikaa, tarmoa ja tahtoa. Tilanne on jo niin paha, että päivä ei välttämättä riitä.

Kirjoitan tämän nyt näin, koska se on totta: minun ja Saijan välit ovat pahasti tulehtuneet. Saija on tärkeä ihminen, mutta en hyväksy hänen ratkaisuaan muuttaa pois kotoa näin varhaisessa vaiheessa. Onhan se hänen oma ratkaisunsa, mutta nyt hänen tyytyväisyytensä takia kolme ihmistä ja koira ovat enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan ja harmissaan.

Olen pohtinut tätä. Saijalla on tietysti perustelunsa, ja varmasti hän on oikeassakin, mutta se ei muuta sitä, että minusta tämä tuntuu pahalta. Jos kävisin jossain psykoterapiassa, ne varmaankin kannustaisivat kertomaan, miltä asiat tuntuvat. Tämä tuntuu pahalta, se tekee minut surulliseksi. Kadun sitä, että itse muutin niin "aikaisin" pois kotoa. Olisin ihan hyvin voinut olla siellä pidempäänkin. Kai luulin, että kodin seinien ulkopuolella odottaisi joku suuri onni, mutta eihän se niin mennyt. Ja vaikka Saija varmasti menestyykin ihmissuhteissaan minua paremmin, hän ehtii sitä kyllä myöhemminkin tehdä. Nykyään on niin kurjaa, kun täytyy melkein kysyä lupaa mennä kotiin, etteivät ne pahastu väärästä ajasta. Ei ole kivaa, kun enää ei voi kotiin menemällä tavata koko perhettä, kun Saija leikkii omaa kotileikkiään muualla. Olen Saijalle vihainen ja olen tästä pettynyt. Niin, kai tämä vain piti kirjoittaa ulos.

Pelkään niin kauheasti kuolemaa; en omaani vaan läheisten. Saijan muutosta suivaantuminenkin kai liittyy siihen, että pelkään kaiken hiljakseen hajoavan, ajan loppuvan. Pelkään kaikkea muutosta, koska jotenkin kuvittelen, ettei muutos voi koskaan tapahtua parempaan päin.

Välillä olen miettinyt sitäkin, mitä järkeä minun on olla vastuuvalmentajana, jonain aikuisena esikuvana ja ohjaajana, kun olen itsekin vielä niin keskeneräinen. Yritän kai olla liian täydellinen. Otan vastuun kaikesta enkä luota muihin. No, tilanteeni toisaalta käytännössä onkin se, että minun on pakko vastata kaikesta, en voi delegoida. Samalla pelkään, että leimaudun liiaksi valmentajaksi; en halua joutua pois uintiryhmästäni. Haluan uida, kilpaa ja kovaa. Jos pitäisi välttämättä jättää jompikumpi, uinti tai valmentaminen, en miettisi hetkeäkään vaan jatkaisin uintia. Onneksi ei ainakaan vielä ole mitään sellaista tilannetta; valmentamisen takia en pääse ihan aina reeneihin, mutta olen sitten korvannut käymällä vesipalloreeneissä, jotka ovat mielestäni fyysisesti jopa vaativampia. Onhan se näkynyt tuloksissani, että olen ihan hyvin reenannut, mutta tiedä sitten, uskooko sitä kukaan. Vesipalloilijat katsovat, että lusmuan, kun en käy aina, ja samoin varmaan tekevät uimarit.

Jos olen nyt jo näin väsynyt, mitä olenkaan viikonlopun jälkeen. En ehkä edes halua tietää.