Mikä päivä! Huomenna pitäisi lähteä valmentamaan junnuja koko
viikonlopuksi Uuteenkaupunkiin. Stressaan ihan kauheasti. Huomenna
pitäisi myös palauttaa 20 sivua gradua, mutta eipä noita sivuja nyt ole
edes viittä. Vahva näyttö!
Leiri. Harva varmaankaan tajuaa, kuinka jumalaton vaiva tuollaisenkin
järjestämisestä on. Asioiden sopiminen sinänsä on ihan yksinkertaista,
mutta kun pitäisi voida luottaa ihan kaikkiin. Ja mitäs sitten, jos
jotain menee pieleen? En ole kauhean innoissani siitä, että kuusitoista
teiniä on vastuullani. Varsinkin, kun osalla on harjoitusmoraali vähän
lipsunut. Tänään kollektiivi ehti altaalle kymmenen minuuttia reenien
alkamisen jälkeen. Olin todella raivoissani, vaikka pidinkin sen
sisälläni. Laitoin vain junnut uimaan perhosta.
En olekaan kuunnellut ennen Stellan Piste-biisiä, mutta nyt se tuntuu jotenkin suunnattoman rauhoittavalta.
Olen luvannut junnuilleni, että kuvaan leirillä heidän uintiaan
videokameralla. Sain lainaan tuollaisen systeemin, jolla voi kuvata
veden alla. Nyt tässä vain on se ongelma, että videokamera, jonka sain
lainaksi, ei ole yhteensopiva tuon härvelin kanssa. No, veden päältä
kyllä toki pystyn tuollakin kuvaamaan, mutta ei se nyt ihan vastaa sitä
tarkoitusta. Olen kysynyt muilta videokameraa lainaksi, mutta joko
kameraa ei ole, sitä ei voi lainata tai sitten se ei vain toimi tuossa.
Koko ajan on sellainen olo, että alan itkeä ihan minä hetkenä tahansa.
Tänään ja eilen on ollut se tilanne, etten ole nauttinut
valmentamisesta. Pelkään, että poltan itseni loppuun. Kyllä kaksi
tuntia päivässä menee ihan helposti, mutta kun nyt näitä valmennuksen
ympärille kytkeytyviä juttuja on ollut toiset kaksi tuntia päivässä.
Olkapää, niin. Kävin taas keskiviikkona urheilulääkärillä, joka sinänsä
oli tosi kiva, ettei edes yrittänyt määrätä mitään uintitaukoa, kuten
tyypilliset lääkärit tekevät. Limapussintulehdus tuossa edelleen on, ja
juuri nyt se on kyllä aika ärhäkkä; koskeminenkin sattuu. Olkapään
etuosassa on bonuksena joku jänne kipeä, kai se hankauksesta on
rasittunut. Muuten tilanne on jotenkin toiveikas, mutta kun ei tähän
oikein ole mitään hoitoa tarjolla, kai. Sain taas
tulehduskipulääkekuurin, mutta ei kai sitäkään ikuisesti voi jatkaa.
Kortisonipiikit noihin varmaankin jossain vaiheessa pistetään, mutta
olen vähän skeptinen senkään tehoamisen suhteen.
Tämä kämppä on läävä. Olemme yrittäneet Mikon kanssa löytää väliä,
jossa voisimme siivota, mutta ei siitä kyllä mitään tule. Ei vain löydy
aikaa, tarmoa ja tahtoa. Tilanne on jo niin paha, että päivä ei
välttämättä riitä.
Kirjoitan tämän nyt näin, koska se on totta: minun ja Saijan välit ovat
pahasti tulehtuneet. Saija on tärkeä ihminen, mutta en hyväksy hänen
ratkaisuaan muuttaa pois kotoa näin varhaisessa vaiheessa. Onhan se
hänen oma ratkaisunsa, mutta nyt hänen tyytyväisyytensä takia kolme
ihmistä ja koira ovat enemmän tai vähemmän poissa tolaltaan ja
harmissaan.
Olen pohtinut tätä. Saijalla on tietysti perustelunsa, ja varmasti hän
on oikeassakin, mutta se ei muuta sitä, että minusta tämä tuntuu
pahalta. Jos kävisin jossain psykoterapiassa, ne varmaankin
kannustaisivat kertomaan, miltä asiat tuntuvat. Tämä tuntuu pahalta, se
tekee minut surulliseksi. Kadun sitä, että itse muutin niin "aikaisin"
pois kotoa. Olisin ihan hyvin voinut olla siellä pidempäänkin. Kai
luulin, että kodin seinien ulkopuolella odottaisi joku suuri onni,
mutta eihän se niin mennyt. Ja vaikka Saija varmasti menestyykin
ihmissuhteissaan minua paremmin, hän ehtii sitä kyllä myöhemminkin
tehdä. Nykyään on niin kurjaa, kun täytyy melkein kysyä lupaa mennä
kotiin, etteivät ne pahastu väärästä ajasta. Ei ole kivaa, kun enää ei
voi kotiin menemällä tavata koko perhettä, kun Saija leikkii omaa
kotileikkiään muualla. Olen Saijalle vihainen ja olen tästä pettynyt.
Niin, kai tämä vain piti kirjoittaa ulos.
Pelkään niin kauheasti kuolemaa; en omaani vaan läheisten. Saijan
muutosta suivaantuminenkin kai liittyy siihen, että pelkään kaiken
hiljakseen hajoavan, ajan loppuvan. Pelkään kaikkea muutosta, koska
jotenkin kuvittelen, ettei muutos voi koskaan tapahtua parempaan päin.
Välillä olen miettinyt sitäkin, mitä järkeä minun on olla
vastuuvalmentajana, jonain aikuisena esikuvana ja ohjaajana, kun olen
itsekin vielä niin keskeneräinen. Yritän kai olla liian täydellinen.
Otan vastuun kaikesta enkä luota muihin. No, tilanteeni toisaalta
käytännössä onkin se, että minun on pakko vastata kaikesta, en voi
delegoida. Samalla pelkään, että leimaudun liiaksi valmentajaksi; en
halua joutua pois uintiryhmästäni. Haluan uida, kilpaa ja kovaa. Jos
pitäisi välttämättä jättää jompikumpi, uinti tai valmentaminen, en
miettisi hetkeäkään vaan jatkaisin uintia. Onneksi ei ainakaan vielä
ole mitään sellaista tilannetta; valmentamisen takia en pääse ihan aina
reeneihin, mutta olen sitten korvannut käymällä vesipalloreeneissä,
jotka ovat mielestäni fyysisesti jopa vaativampia. Onhan se näkynyt
tuloksissani, että olen ihan hyvin reenannut, mutta tiedä sitten,
uskooko sitä kukaan. Vesipalloilijat katsovat, että lusmuan, kun en käy
aina, ja samoin varmaan tekevät uimarit.
Jos olen nyt jo näin väsynyt, mitä olenkaan viikonlopun jälkeen. En ehkä edes halua tietää.
perjantai, 25. marraskuu 2005