Miikalla on yksi ärsyttävä tapa, jonka kanssa olen jatkuvasti naamatusten. Nytkin kävi niin, että mökötän jo toista tuntia, kun pää vain sanoi naps.

Miika ehdotti tuossa, että menisimme minun kämpälleni. Olisin varmaan tuntenut ihan pakokauhun omaista ahdistusta, ellei olisi laiskottanut niin paljon, etten vaivautunut. Tukala olo tuli silti, ja se on vähän pelottavaa. Jotenkin se kämppä on niin kirottu epätoivon ja erojen tyyssija, ettei sinne kiinnosta yhtään nyt mennä. Tämä täällä Miikan asunnolla olo on kai jonkinlaista pakoa todellisuudesta.

Ongelma on se, että todellisuudella ei ole tapana muuttua epätodeksi, vaikka sitä kuinka juoksisi karkuun. Todellisuus on kaikkialla todellisuutta.

En edes tajua, mikä nyt kismittää. Eilen ja vielä tänään aamullakin oli ihan superhyvä fiilis, mutta nyt, kuinkas ollakaan, pännii taas tasaisesti.