Ahdistaa, ahdistaa.

Eipä kai tässä periaatteessa muuta olisi.

Kaikki on epävarmaa. Voinko jatkaa uintia? Voinko valmentaa? Onko avoimuuteni omasta tuskastani niin suuri virhe, että se pyyhkii kaiken hyvän. Vai onko rehellisyys rikos?

Alan tajuta, ettei ihminen vierellä tee onnelliseksi, tai sitten se ihminen vain on väärä. Meillä on kai Miikan kanssa mennyt vajaan viikon oikein "hyvin", on ollut yhteistä aikaa eikä ole nahisteltu, mutta nyt taas ahdistus tekee pesää mieleeni.

Pelottaa sompailla tässä aikuisten maailmassa, jossa virheitä ei anneta anteeksi ja jossa eri mieltä olevat tuomitaan.

En taida tietää itsekään, mitä tarkoitan. Kaikki se myllertää mielessä, ja oikeastaan ensimmäisen kerran odotan, että pääsen puhumaan psykolle. Vaikka siitä tyypistä ei mitään muuta iloa olisikaan, niin ainakin voin käyttää sitä maalitauluna angstilleni siitä, että olen taas puhunut ohi suuni ja kirjoittanut liikaa.

Elämä olisi varmasti turvallisempaa, jos olisi jokin varasuunnitelma.

Piti muuten tehdä jo perjantaina joku kartoitus opinnoistani, siis selvittää, mitä kaikkea vielä pitäisi tehdä ja miten niitä voisi suoritella. Perjantaina heräsin kolmelta ja lähdin saman tien hallille, jossa piti valmentaa mutta jossa olikin kriisi. Siinä sekin päivä sitten meni. Eilen olimme Miikan ja kämppiksen kera Saijan ja Samin uudella asunnolla, joka tosin ei ole järin uusi mutta jossa minä en ole ennen käynyt. Teimme piparkakkutaloja, joista toinen oli mielenterveysvikaisten umpioparvekkeinen kerrostalo ja toinen semitavallinen höskä, joka romahti käsiini jo matkalla autoon.

Katolla olleelta koiralta katkesi pää. Eipä ainakaan ahdistus vähentynyt.

Piti mennä baariin, mutta hannasin, kun ei huvittanut ja väsytti. Miika kävi paikallisessa istumassa yhdellä, joka venyi kahdeksi, ja kahdessahan on tunnetusti tuonkokoiselle vähintään yksi liikaa. Siinä se loppuyö sitten menikin huolta pitäessä.

Odotan huomista jotenkin pelonsekaisin tuntein. En edelleenkään tiedä, keneen uskallan luottaa. Johonkuhun on pakko.

Asumistilannekin ahdistaa. Ei ole kovin vakaata tämä elämä, kun en edes tiedä, missä oikeasti asun. Sovimme silloin taannoin Miikan kanssa, että vuodenvaihteeseen asti mennään nyt näin, mutta vuodenvaihdehan on tässä jo ihan kohta. Mitä sitten? Pitäisikö tehdä peliliike ja irtisanoa Yo-kylän kämppä? Ei tunnu oikein houkuttelevalta moinen, mutta kyllä tuo 450 euron maksaminen "tyhjästä" tuntuu hivenen päättömältä sekin. Jos vaikka irtisanoisinkin sen kämpän, tavarani eivät mitenkään mahtuisi tänne, koska täällä nyt kuitenkin asuu jo valmiiksi kaksi ihmistä, ja asunto on kalustettu. Tässä asunnossa on kyllä omat hienoutensa, mutta ehkä tämä ei kuitenkaan ole se asunto, johon Miikan kanssa jäisimme, jos vaikka sellaiseen ratkaisuun sitten jotenkin kuitenkin päätyisimmekin. Ääh. Avoliitto ahdistaa jo ajatuksena. Kaikki ahdistaa. Eilen yöllä vain tuskailin tuolla kämppiksen sängyssä pelokkaana ja turvattomana. Ei tuntunut hyvältä olla missään.

Niin, Miikalla on joka tapauksessa vuoden vuokrasopimus tähän kämppään, tai siis tästä voi lähteä aikaisintaan kesällä, joten siinäkään mielessä mitään peliliikkeitä ei varmaankaan olla lähtemässä tekemään.

En tiedä. Onkohan tähän edes olemassa mitään oikeaa ratkaisua? Kaikki ne kuitenkin päätyvät johonkin katastrofiin. Joko minut jätetään kuukauden sisällä yhteen muuttamisesta, jolloin jäisin ihan tyhjän päälle, tai sitten vain ehtisimme siinä välissä muuttaa johonkin megalomaaniseen kartanoon, josta mies sitten lähtisi ja johon minä kuvittelisin voivani laiskuuttani jäädä. Lopulta pitäisi maksaa neljä tonnia vuokraa kuussa, velkaantuisin, ajautuisin ikuisesti maksuongelmaiseksi ja kuolisin ihan yhtä yksin kuin olisin kuollut, vaikka olisin alun perinkin vain lukittautunut tuonne Yo-kylän kopperooni katsomaan telkkaria.

Ai joo, se on kyllä aika hienoa, ettei täällä ole telkkaria. Ihan suotta siihenkin on mennyt aikaa elämästä. Kaikki nekin tunnit olisin voinut käyttää paljon tehokkaammin riutumiseen ja kärvistelyyn. Nyt ehkä vähän himottaisi nähdä Salkkareita, koska se sarja muodosti jotenkin jo tietynlaisen sosiaalisen piirini, ja toisaalta esimerkiksi nyt viikonloppuna olisi ollut tosi kiva katsoa EM-uinteja telkkarista. Keskimäärin television poissaolo on kuitenkin ollut positiivinen, aktivoiva asia. (Vaikka jokin olisi aktivoiva, se ei tarkoita sitä, että aktivointi välttämättä onnistuisi.)

Toisaalta tällä hetkellä voisin olla ihan tyytyväinen tähän passiivielämäänikin, jos vaihtoehtona on taas joku kiintiökatastrofi, jollaisen jotenkin vaistoan lähistöllä.

Ahdistaa.