Diagnoosi: akuutti vitutus.

Nyt ottaa nimittäin päähän, ihan sikana. Vesipalloilijat, perkeleet. Just nyt tiedostan, että olisi parasta pysyä erittäin kaukana kaikista viestintävälineistä, mutta ei nyt pysty.

Olin sopinut vesipalloilijoiden kanssa, että teen heidän juhlaturnauksestaan lehtijutun. Kun menin tekemään haastista, sain kuulla, että seurassa päättävällä taholla ollaan vahvasti sitä mieltä, ettei minulle saa suoda tätä lehtijutun tekemisen riemua. Mitä hemmettiä? Ai että minäkö haluaisin erityisemmin noista kirjoitella? En sanoisi. Yritän vain säilyttää jonkinlaisen journalistisen tasoni, vaikka kuinka jotain ihmisryhmää inhoaisinkin. Juttu oli nyt jutun arvoinen, ja sillä hyvä. Eivät olleet katsoneet hyvällä sitä, että kesällä organisoin sen rollovesipalloturnauksen. Kateellisia. Tai eivät nuo haastatellut yhtään tuota mieltä olleet, ilahtuivat vain julkisuudesta.

Noo... haastattelin ja aloin ottaa kuvia, niin eikös hetkessä kaksi tyyppiä käy pyytämässä sitä viimesyksyisen kausijulkaisun pohjaa. Se nyt sattuu olemaan Pagemaker-tiedostona jossain vanhalla koneellani, josta se pitäisi kaivaa. Huomautin kyllä melko ympäripyöreästi, että \"kattellaan\". Pohjan suunnittelu ja grafiikka on minun, kuvien tekijänoikeudet ovat minun ja toteutus on minun. Miksi ihmeessä antaisin sen ilmaiseksi ihmisryhmälle, joka tuki Mikon pettämisprojektin salailua? No joo. Pitää ehkä tyyntyä vähän ja antaa sitten periksi, mutta kyllä noista edes joku voisi sanoa, ettei hyväksy ja kunnioita Mikon tekoa. Kaikki vain tuntuvat jotenkin olevan täynnä äijäenergiaa ja sellaista luolamiestasoista sovinismia.

Hetki meni, kuvasin huonossa valossa (joo, silmäänhän halli kyllä näyttää valoisalta) jonkinlaisia räpsyjä. Kun olin lähdössä pois, yksi pelaajista tuli pyytämään, että laittaisin kuvat hänelle henkilökohtaiseen käyttöön. Let me think again. Mikä ihme siinä on, että nuo koko ajan haluavat hyötyä minusta? Kyllä se vielä menisi, jos minä saisin jotain, mutta kun minulle on sieltä suunnalta tullut viime aikoina vain kuraa. Ei tuokaan tyyppi sitten lopulta edes omien sanojensa mukaan tiennyt Mikon tempusta, mutta eipä kyllä sanonut olevansa pahoillaankaan. Ihan satavarmasti taas liioittelen, mutta harmitti kyllä vietävästi, kun yritin tänään siis tehdä tavallaan viholliselle palvelusta, ja sitten kaikki olivatkin vain kiittämättömiä.

Ärrärr. Huh. Kirjoittaminenkin helpotti jo oloa. Voisi ehkä vetää yhtään kuluneita päiviä.

Perjantai. Otin napalävistyksen uusiksi. Lävistäminen sattui enemmän kuin muistin, mutta sittemmin tuosta ei ole ollut ihmeemmin vaivaa. Vanha lävistys jäi tuon uuden päälle. Toivottavasti tuo ei nyt kasva ulos. Juuri yhtään tuo ei ole punoittanut, ja omituista on se, ettei siitä vuoda kudosnestettä. Pitäisi vuotaa.

Perjantaista sunnuntaihin esiinnyin valmentajana Uudessakaupungissa. Leiri meni hyvin, uimarit pysyivät lähes terveinä ja treenit sujuivat kiitettävällä panostuksella. Eiköhän siinäkin muutaman peruskunto taas noussut asteen lähemmäs tavoiteltua. Kävin jokaisen kanssa myös kahdenkeskisen tavoitekeskustelun, ja nyt olen aika hyvin mielestäni selvillä siitä, miten tätä kautta kannattaa rakentaa.

Maanantaina olin mallina. Uuh, kuulostaa hienolta. Yksi hassuhko taidemaalari sai jo ajat sitten päähänsä, että minut hän haluaa maalata. Narsistina en voinut olla suostumatta. Kyllähän tuollainen imartelee, vaikka silmiä hivelevä kauneus ei kai ollutkaan valintakriteerinä. Palannen aiheeseen.

Maanantaina ja tiistaina uintia, tänään valmennusta ja valmentajapalaveri sekä tuo vesipallohärdelli.

Eilen tuli kivalta pojalta kiva puhelu. On tämä nyt kyllä aika viritys. Ei voi mitään. Turpaan tulee kuitenkin.