Piti kirjoittaa vain suurin piirtein tuon otsikon verran, kunnes loggasin sisään: kymmenen kommenttia. Repeilin parhaille. Ne ovat niin hulvattomia, ja parasta on se, että ne ovat niin totta.

Mutta jos tämä tällainen määritellään psykoottiseksi, niin helpostipa sellaisen leiman saa.

Sen olen tässä kyllä tajunnut, että ei pitäisi ihan näin avoimesti kertoa ihmisille näistä persoonani ja mielenterveyteni heilahteluista. Ne selvästi aiheuttavat muille enemmän käsittämisongelmia kuin itselleni, tavallaan. Olisi oikeasti pitänyt alusta asti vain jättää kertomatta, ettei mieliala ole ihan vakaa. Olen vain oppinut niin valtavaan rehellisyyteen, suoranaiseen inhorealismiin, että salaaminenkin tuntuu valehtelulta. Ja toisaalta näistä häiriöistä kertominen on tapani selittää asioita ja pyytää ymmärrystä: ei minun aina ole niin kauhean kamala olla, vaikka itkenkin. Usein toki maailma kaatuu silloin niskaan, mutta esimerkiksi eilen ensin nauroin ja sitten aloin itkeä samaan aikaan, ja itkin kuitenkin surusta enkä ilosta.

Siinä kommentoijat ovat oikeassa, että Pauli tosiaan on itse psyykkisesti hyvinkin vakaa. Jos kerran vetovoimani kohteet ovat joko narsisteja tai psykopaatteja, tämä on ehdottomasti ensimmäistä, jos nyt kumpaakaan.

Luonnonvoimatkin asettuivat lisäaika-anomustani vastaan. Eilen oli täydellinen, aurinkoinen kesäpäivä, jolloin järven vesi näytti kirkkaalta, ja itsepetoksen keinoin sain itseni hetkeksi paratiisiin. ("No niin, lähdetäänkö menemään?") Tänään taivas on pilvinen ja synkkä, ilma syksyisen ankea ja harmaa.

Tajusin muuten eilen aamuyöstä karun mutta jotenkin myös romanttisen faktan: elän täysin tunteella. Analysoin käyttäytymistäni viimeisten vuosien, ehkä koko elämäni ajalta ja huomasin, että tolkuttoman järkeilyn rinnalla kulkee aina myös sekopäinen tunteilu ja fiilisten mukaan eläminen. Aina ratkaisun paikoissa hylkään järjen ja teen fiilisratkaisuja, yleensä valmiiksi katastrofaalisia. Tuntui villiltä oivaltaa eilen, että pohdiskelu ja järkeily on tapauksessani itse asiassa aivan turhaa. Se ei muuta lopputulosta, antaa vain korkeintaan ennusteen ja varoittaa tulevasta. Kirjoittamallakin yritän järkeistää elämääni, mutta lopulliset ratkaisut teen aina pelkästään tunteella.

Vai voidaanko niitä kahta erottaa? Onko "tunteella" päättäminen vain sitä, että ratkaiseekin järjellä mutta hyvin lyhyellä aikavälillä? Jos päätän tehdä jotain sellaista, jonka tiedän antavan paljon juuri nyt, tässä hetkessä, korkeintaan muutaman tunnin eteenpäin ajatellen, niin eikö siinäkin ole kuitenkin joku järki? Eihän elämässä voi elää tulevaisuutta.

Toisaalta on asioita, joissa pystyn säilyttämään maltillisuuteni ja harkinnallisuuteni. Valmentaminen on yksi niistä, oma uintiurani toinen. Tästä tosin voi joku olla toistakin mieltä, mutta hänen mielipiteensä on väärä. Uinnin osalta tiedostan, että uinti pitää pääni kasassa ja antaa fyysisesti paljon. Uinnista tulee hyvä olo, ja kilpailuissa on kiva käydä, vaikka menestys olisikin onnetonta. Itsensä kanssa kilpaillessa vastustajan tuntee hyvin, ja voittaja ratkaistaan suurelta osin korvien välissä. Tietysti joskus harjoituksissa on tylsää, jos treeni on kamala tai jos muuten tuntuu pahalta, mutta kaikki se tehdään tulevaisuutta, sitä jotain kilpailua tai tavoiteltua fyysistä kuntoa varten. Uinnissa pystyn ajattelemaan tämän hetken lisäksi tulevaa, vaikkakin omalla hölmöllä tavallani.

Mietin, josko saisin jotain tasaavaa lääkitystä. Masennuslääkkeet tuntuvat purevan hyvin, tosin annos on sellainen, että syytä onkin. Nyt voisin ottaa jotain sellaista troppia, joka turruttaisi minut tasaiseksi tylsimykseksi. Tai sitten en kestäisi sellaista. Ei kai vuoristoratoja rakennettaisi, jos niissä ei olisi niin hauskaa matkustaa.

Valmentamiseen sitoudun ainakin vuodeksi kerrallaan, siis itselleni. Se tuntuu hyvältä, tuo sellaista vakautta. Tunnen, että minua tarvitaan ja että minulla on jotain annettavaa.

Virus jäytää edelleen nielussani. Suussani on hämäriä rakkuloita, sellaisia vähän vesikellon näköisiä härpäkkeitä, jotka sattuvat sietämättömästi, jos tropit lakkaavat vaikuttamasta. Yleiskuntoni on muuten juuri nyt varmaan tosi alhaalla, koska kaiken peruslääkityksen lisäksi turrutan elimistöäni antibioottikuurilla ("Eihän siellä bakteeritulehdusta näyttäisi olevan, mutta syö nyt tämä kuuri kuitenkin.") ja maksimiannoksilla erilaisia kipulääkkeitä. Lisäksi Finrexiniä menee melkein janojuomana. ;)

Pitäisi säätää junnujen kausisuunnitelma viikkokohtaisten painopiste- ja tehoalueiden osalta valmiiksi.