Pakko sanoa yksi asia. Kaikki tämä valmentajuus, vastuullisuus, seuran isojen kihojen valvovan silmän alla toimiminen ja kaikki potentiaaliset väärinymmärtäjät ovat tehneet sen, että tästä kirjoittelusta on kyllä tullut rasittavan kontrolloitua ja löysää. Itse asiassa vastuullisuus ja esimerkkinä oleminen ovat asioita, jotka kyllä pystyn täysin hoitamaan selkä suorana, vaikka kirjoittelisinkin kokonaan omana itsenäni, mutta oikeastaan vain kaikki ympärillä vellova väärinymmärtämisvalmius tekee elämästä hankalaa.

Jotkut ovat epäilleet, olenko ollenkaan kykenevä toimimaan nuorten ja lasten kanssa, kun olen usein niin masentunut. Hyvää huomenta, ihmiset. Aika moni suomalainen on nykyään masentunut, ja ehkä senkin asian kanssa on hyvä oppia elämään. Varmasti löytyy kaikenlaisia valmentajia, uimareita, äitejä, isiä, koulukavereita ja opettajia, joilla on paljon kummallisempia luurankoja kaapissaan kuin minulla. Minä sentään olen täysin rehellisesti sitä mitä olen. Kenties olen tehnyt erilaisia elämänvalintoja kuin jotkut muut, mutta jos jonkun mielestä on väärin panostaa kouluun ja hyviin arvosanoihin, väittelen aiheesta mielelläni. Ehkä olisin normaalimpi - omasta mielestäni luuserimpi ja tylsempi, jos olisin lukioaikani käyttänyt kaduilla notkumiseen harjoittelun ja opiskelun sijaan. Ehkä menisin paremmin muotiin, jos en olisi syntymästäni saanut omituista ulkonäköä.

Mutta olen ehkä jossain mielessä antanut periksi. Olenkohan tullut vanhaksi? Olen jotenkin nöyrtynyt ja hyväksynyt sen, että jos elämä potkaisee päähän teräskärkisellä maiharilla kokoa kahdeksankymmentäkuusi, sanon vain löyhästi, että nyt muuten masentaa ja kaikki on tyhmää. Harmittaa vain, että tällaisena pidän itsestäni paljon vähemmän.

En oikein jaksa täällä Kaarinassa sitä, kun koko ajan joku on jollain tavalla läsnä. Tuntuu, etten viitsi soittaa silmälääkärille, kun kuitenkin joku Anneli salakuuntelee oven takana, enkä viitsi soittaa asuntopuheluja - no, ne homma nyt menivät vähän puihin muutenkin - kun viereisessä huoneessa Esko loukkaantuu syvästi.

Enkä viitsi lähteä päivisin huoneestani. Jos kävelen keittiöön, välittömästi tulee jotain valitusta tai ohjeistusta siitä, mitä syön, milloin syön, mitä en syö tai mihin olen taas jättänyt kahvikuppini. Ja kun nämä on käyty, puidaan tietysti auton kunto, huomautellaan siitä, miten se on taas liian lähellä autotallin seinää (mitäs käskivät pitää sitä siellä, ei siihen aukkoon vain voi osua), miten ulkona on pakkasta ja tuulilasit jäässä (ei muuten ole tallissa), ja koirakin murisee tai ainakin haisee pahalta, jos sitä yrittää rapsuttaa.

Enkä jaksa, kun koko ajan joku ramppaa ulko-ovesta. Aina, kun ovi käy, kuvittelen, että jes, nyt talo on tyhjä, ja seuraavaksi kuulen, kun joku imuroi oveni edustaa.